Unikoulussa

Sitten kun ei omat voimat enää riitä, eikä vauva suostu nukkumaan, täytyy kokeilla jotain muuta. Minä en olisi halunnut mennä mihinkään muualle unikouluun, vaikka heikkona hetkenä päätinkin, että tahdon jonnekin sairaalan unikouluun. Sairaalaan ei kuitenkaan lähdetty vaan ensi- ja turvakodin unikouluun, neuvolan kautta tulleella suosituksella.
Meillä on jo jonkin aikaa käynyt neuvolan perhetyöntekijä, joka tulee viihdyttämään Poikua pariksi tunniksi, jotta saan vähän levähtää. Kohta kaksi viikkoa sitten tiistaina hän oli taas käymässä ja minun väsymyksen tason nähtyään kyseli, että saisiko hän ottaa paikkakunnalla järjestettävään unikouluun yhteyttä. Hän sanoi, että todennäköisesti sinne pääsee aikaisintaan kuukauden kuluttua, joten minulla olisi vielä aikaa miettiä, haluanko todella sinne. Niin sitten suostuin siihen, että hän tiedustelee unikoulusta ja neuvolasta tilannetta. Keskiviikkona aamulla soi puhelin ja siellä oli samainen perhetyöntekijä. Hän sanoi, että unikoulusta olisi todennäköisesti vapautumassa paikka seuraavalle viikolle. Että saisiko hän ottaa yhteyttä neuvolan perheterapeuttiin, joka tekee unikouluun maksusitoumuksen. Jostain syystä vastasin vastahankaisesti myöntävästi. Kuvittelin kai, että emme me oikeasti sinne kuitenkaan ole menossa. Ei sitä peruutuspaikkaa tulekaan tai Poiku alkaa yhtäkkiä nukkua todella hyvin. Tai jotain muuta. Torstaina sitten soitti perheterapeutti ja kyseli kuulumisia ja sanoi tekevänsä sen maksusitoumuksen. Olin edelleen epäröivä. Perjantaina menin käymään ensi- ja turvakodissa ja tapasin unikoulusta vastaavan ohjaajan. Hän oli hyvin miellyttävä henkilö ja sanoi, ettei minun tarvitse päättää vielä, olenko tulossa, he varautuvat siihen, että tulen, mutta saisin vielä maanantaina ilmoittaa, jos päätän perua.
Maanantaiaamuna mietin edelleen, onko minun mitään järkeä mennä sinne. Emmekö saa tätä uniasiaa hoidettua kotona, eikö se ole Miehen tehtävä auttaa. Mutta kun Mieskään ei jaksa. Enkä minä. Niinpä sitten puolen päivän jälkeen tajusin olevani matkalla ensi- ja turvakotiin. Minusta tuntui kamalalta jättää lapseni jonkun toisen hoitajan käsiin yöksi. Miten minä voisin tehdä lapselleni tällaista? Olisiko se ihan kauhuissaan yöllä herätessään jonkun tuntemattoman ihmisen hoivaan?
Ensimmäinen päivä oli ihan tokkuraista. Olin täysin hukassa. Yöhoitaja tuli käymään hyvissä ajoin ennen vuoron vaihtoa. Unikoulussa tarkoitus on, että yöhoitaja hoitaa lasta, lasta ei huudateta, vaan käytetään tassu-unikoulun periaatteita. Minun oli tarkoitus nukkua aivan toisessa paikassa kuin lapseni. Se tuntui hullulta. Yöhoitajan tapaaminen oli kuitenkin todella hyvä. Hoitaja vaikutti lempeältä ja rauhalliselta naiselta ja sitä hän varmasti olikin. Hän oli itse toivonut, että saisi tavat lapsen ja lapsen äidin niin, että lapsikin olisi hereillä. Minun tehtäväni oli kuitenkin nukuttaa Poiku ja yöhoitaja astui remmiin vasta puoli kymmeneltä.
Kaiken kaikkiaan unikoulu sujui hyvin. Voisin kirjoitella enemmän kaikista ensi- ja turvakodin tunnelmista, mutta tässä kirjoituksessa en nyt aio mennä siihen. Ensimmäiset yöt Poiku nukkui todella levottomasti ja heräili usein. Kolmantena yönä Poiku osasi jo monta kertaa nukuttaa itse itsensä ja neljäntenä ei tarvinnut yöhoitajan apua kuin kerran. Tämähän kuulostaa hyvältä. Mutta.
Tiistaina eräs ensikodissa asuva tyttö rakastui minuun. Hän halusi vain olla sylissäni koko ajan. Keskiviikkona tytöllä oli oksennustauti. Perjantaihin mennessä puolet ensi- ja turvakodin asukkaista jo työntekijöistä olivat oksentaneet. Perjantaina iltapäivällä minäkin oksensin. Tänään on lauantai ja Poiku on sairas. Ei ole toistaiseksi oksentanut, mutta se lienee ajan kysymys. Viime yö meni kuitenkin kotonakin loistavasti. Poiku nukkui Miehen kanssa makuuhuoneessa ja minä työkkärissä. Poiku oli yöllä herännyt kerran niin, että Mies oli joutunut laittamaan käden selän päälle. Ihme oli tapahtunut.