Unikoulussa

Sitten kun ei omat voimat enää riitä, eikä vauva suostu nukkumaan, täytyy kokeilla jotain muuta. Minä en olisi halunnut mennä mihinkään muualle unikouluun, vaikka heikkona hetkenä päätinkin, että tahdon jonnekin sairaalan unikouluun. Sairaalaan ei kuitenkaan lähdetty vaan ensi- ja turvakodin unikouluun, neuvolan kautta tulleella suosituksella.
Meillä on jo jonkin aikaa käynyt neuvolan perhetyöntekijä, joka tulee viihdyttämään Poikua pariksi tunniksi, jotta saan vähän levähtää. Kohta kaksi viikkoa sitten tiistaina hän oli taas käymässä ja minun väsymyksen tason nähtyään kyseli, että saisiko hän ottaa paikkakunnalla järjestettävään unikouluun yhteyttä. Hän sanoi, että todennäköisesti sinne pääsee aikaisintaan kuukauden kuluttua, joten minulla olisi vielä aikaa miettiä, haluanko todella sinne. Niin sitten suostuin siihen, että hän tiedustelee unikoulusta ja neuvolasta tilannetta. Keskiviikkona aamulla soi puhelin ja siellä oli samainen perhetyöntekijä. Hän sanoi, että unikoulusta olisi todennäköisesti vapautumassa paikka seuraavalle viikolle. Että saisiko hän ottaa yhteyttä neuvolan perheterapeuttiin, joka tekee unikouluun maksusitoumuksen. Jostain syystä vastasin vastahankaisesti myöntävästi. Kuvittelin kai, että emme me oikeasti sinne kuitenkaan ole menossa. Ei sitä peruutuspaikkaa tulekaan tai Poiku alkaa yhtäkkiä nukkua todella hyvin. Tai jotain muuta. Torstaina sitten soitti perheterapeutti ja kyseli kuulumisia ja sanoi tekevänsä sen maksusitoumuksen. Olin edelleen epäröivä. Perjantaina menin käymään ensi- ja turvakodissa ja tapasin unikoulusta vastaavan ohjaajan. Hän oli hyvin miellyttävä henkilö ja sanoi, ettei minun tarvitse päättää vielä, olenko tulossa, he varautuvat siihen, että tulen, mutta saisin vielä maanantaina ilmoittaa, jos päätän perua.
Maanantaiaamuna mietin edelleen, onko minun mitään järkeä mennä sinne. Emmekö saa tätä uniasiaa hoidettua kotona, eikö se ole Miehen tehtävä auttaa. Mutta kun Mieskään ei jaksa. Enkä minä. Niinpä sitten puolen päivän jälkeen tajusin olevani matkalla ensi- ja turvakotiin. Minusta tuntui kamalalta jättää lapseni jonkun toisen hoitajan käsiin yöksi. Miten minä voisin tehdä lapselleni tällaista? Olisiko se ihan kauhuissaan yöllä herätessään jonkun tuntemattoman ihmisen hoivaan?
Ensimmäinen päivä oli ihan tokkuraista. Olin täysin hukassa. Yöhoitaja tuli käymään hyvissä ajoin ennen vuoron vaihtoa. Unikoulussa tarkoitus on, että yöhoitaja hoitaa lasta, lasta ei huudateta, vaan käytetään tassu-unikoulun periaatteita. Minun oli tarkoitus nukkua aivan toisessa paikassa kuin lapseni. Se tuntui hullulta. Yöhoitajan tapaaminen oli kuitenkin todella hyvä. Hoitaja vaikutti lempeältä ja rauhalliselta naiselta ja sitä hän varmasti olikin. Hän oli itse toivonut, että saisi tavat lapsen ja lapsen äidin niin, että lapsikin olisi hereillä. Minun tehtäväni oli kuitenkin nukuttaa Poiku ja yöhoitaja astui remmiin vasta puoli kymmeneltä.
Kaiken kaikkiaan unikoulu sujui hyvin. Voisin kirjoitella enemmän kaikista ensi- ja turvakodin tunnelmista, mutta tässä kirjoituksessa en nyt aio mennä siihen. Ensimmäiset yöt Poiku nukkui todella levottomasti ja heräili usein. Kolmantena yönä Poiku osasi jo monta kertaa nukuttaa itse itsensä ja neljäntenä ei tarvinnut yöhoitajan apua kuin kerran. Tämähän kuulostaa hyvältä. Mutta.
Tiistaina eräs ensikodissa asuva tyttö rakastui minuun. Hän halusi vain olla sylissäni koko ajan. Keskiviikkona tytöllä oli oksennustauti. Perjantaihin mennessä puolet ensi- ja turvakodin asukkaista jo työntekijöistä olivat oksentaneet. Perjantaina iltapäivällä minäkin oksensin. Tänään on lauantai ja Poiku on sairas. Ei ole toistaiseksi oksentanut, mutta se lienee ajan kysymys. Viime yö meni kuitenkin kotonakin loistavasti. Poiku nukkui Miehen kanssa makuuhuoneessa ja minä työkkärissä. Poiku oli yöllä herännyt kerran niin, että Mies oli joutunut laittamaan käden selän päälle. Ihme oli tapahtunut.

Kisu joutui lomalle

Kaiken unettomuuden lisäksi kissa-vanhukseni on aivan masentunut. Syynä lienee Pojun öinen huutaminen. Mieskin on aika hermoheikko ja minä vain olen. Lisäksi kissa on mennyt sekaisin ja miukuu yöllä, kun Poikukin miukuu. Joskus herään siihen, että luulen Pojun huutavan ja se onkin kissa. Hyssyttelen pojun hereille ja huomaan, että se olikin kissa, eikä Poiku. Äitiyden riemuvoitto. En erota Poikua kissasta. Kissalla on onneksi isovanhemmat ja kissa-parka pääsi lomalle mummolaan. Ei tarvitse sen hetkeen kestää yöhuutoja tai päivällä vaanivaa vauvaa.

Kun unikoulu ei toimi

Uni. Se on yksi ihmisen perustarpeista. Miten on mahdollista, että ihminen pystyy selviämään ilman kunnollista unta monta kuukautta? Ihminen pystyy siihen, koska on äiti. Äitit pystyy mihin vaan. Vai miten se meni?

Minä olen tullut siihen pisteeseen, etten tiedä enää pystynkö vaiko enkö. Poiku ei nuku. Ei ole nukkunut sitten sen rotavirus -tehosteen. Olen miettinyt, että kumpi on oikeasti pahempi. Se, että mahdollisesti olisi voinut sairastaa sen rotaviruksen aiheuttaman taudin, vai se, ettei meidän perheessä olla nukuttu viiteen kuukauteen? Se on kuulema viikko tiputuksessa ja sillä siisti. Nyt vääjämättä edessä on sairaalareissu joka tapauksessa. Vaikakkakin hieman eri syystä. Siitä unen puutteesta siis.

Olen lukenut tuhansia artikkeleita siitä, miten vauvalle pidetään unikoulua ja mitä pitäisi tehdä ja niin edelleen. Kaikkihan alkoi reilut kaksi kuukautta sitten, kun Poiku täytti kuusi kuukautta. Se perhanan ripulirokote kun oli aiheuttanut sen, että Poiku kukkui yöt tissillä, heräili syömään parin tunnin välein parhaimmillaan. Huonoimmillaan olisi halunnut tissiä varmaan vartin välein. Päätin siis, että nyt tälle tuli loppu, aloitetaan unikoulu.

Halusin aloittaa unikoulun kevyesti. Aluksi vaan rupesin vähentämään yösyöttöjä. En aina antanut tissiä, kun Poiku huusi. Silittelin sitä ja yritin tassu -menetelmää. Periaatteessa se toimi, yösyötöt vähenivät, mutta heräilyille sillä ei ollut mitään vaikutusta. Unikoulun aloittamisen jälkeen kävi pian niin, että aikaisemmin helposti nukutettavasta vauvasta tuli hyvin vaikeasti nukutettava. Kuvitelkaa sellaista vauvaa, jota saa ensin nukuttaa kaksi tuntia ja kun viimein saa sen kahden tunnin huudon jälkeen nukkumaan, se herää puolen tunnin kuluttua. Kiroilua. Epätoivoa.

Minulle ehdotettiin, että lapseni ei saisi nukkua päivällä niin paljon. Niin. Poiku nukkui kaksi kertaa 30 minuuttia huonoimmillaan. Ja jos oli nukkunut niin vähän, oli unet ihan yhtä lyhyitä. No toinen neuvoja sitten sanoi, että sen pitää nukkua päivällä enemmän. No kun se ei nuku. No nukuta se, kun se herää. Selvä. Onnistuu helposti: Vauva nukahtaa vaunuihin, kun lähden kävelylle. Vauva herää puolen tunnin kuluttua, kun pysähdyn 10 sekunniksi miettimään kumpaan suuntaan lähden. Vauva huutaa 50 minuuttia vaunuissa. Vauva nukahtaa ja nukkuu vielä tunnin. Seuraavat unet. Vauva nukkuu vaunuissa 30 minuuttia. Vauva huutaa puoli tuntia ja palellun. Otan vauvan sisälle. Seuraavana päivänä toistan saman, mutta en jaksa lähteä kävelemään. 30 minuuttia unta, 50 minuuttia huutoa, 45 minuuttia unta ja niin edelleen. Niin tämänkin piti toimia parissa kolmessa päivässä. Kokeilen autoilua. Vauva nukkuu 30 minuuttia, huutaa X minuuttia, on välillä hiljaa, mutta hereillä, nukkuu 10 minuuttia, herää liikennevaloihin..Tämähän oli helppoa. Unohdan senkin neuvon. Oliko vielä jotain?

Niin sitten on tietysti se, että vauva on nälkäinen. Syötä sitä enemmän. No minä syötän. Ei vaikutusta. Anna velliä. Minä annan. Ei mitään vaikutusta. Touhua sen kanssa päivällä - ai enkö ole aiemmin riittävästi touhunnut? Joka päivä sotilaallinen rytmi rauhoittaa. Niin ja älä nukuta tissille missään nimessä. Kokeile erilaisia unikouluja. Jos sillä on korvat kipeät. Jos se on kuitenkin allerginen. No ei ole korvat kipeät, eikä ole allergioita. Minun vauvani ei vaan ole kiinnostunut nukkumisesta. Älä yritä liikaa ja niin, vauva itkee, koska sinä olet hermostunut.

Kaksi kuukautta unikouluja, eikä mainittavaa edistystä. Tassutus todettiin surkeaksi menetelmäksi muutaman viikon kokeilun jälkeen. Jatkan sitä jollain tasolla joka tapauksessa edelleen. Pistäytymismenetelmä, jossa vauvan annetaan huutaa hetki yksin, ja sitten käydään rahoittelemassa, oli suoraan perseestä. Yöllä istuin monta tuntia täällä sohvalla ja laskin minuutteja. Kyllä se ennen pitkää rauhoittuu. Varmasti joo. Huonoimpina öinä nukuin yössä neljä-viisi tuntia kuudessa pätkässä. Jokainen pääsäälaskutaitoinen voi laskea kuinka monta minuuttia yhtäjaksoista unta siinä ehtii saada. Minä roikun pinnasängyn välissä ja pidän "tassua" vauvan päällä. Silitän, otan syliin, pidän sylissä joskus kolme tuntia putkeen, joskus vähemmän. Sitten, kun en enää usko itseeni, otan vauvan kainaloon ja annan sen syödä.

Ainut unikoulu, mitä emme ole koettaneet, on huudatusunikoulu. Tämä siitä syystä, että lapseni on niin vilkas, että heti herätessään se kääntyy ympäri ja alkaa konttailemaan sängyssä. Sitten se nousee pinnoja vasten ja alkaa leikkimään. Poiku ei myöskään osaa nukkua vatsallaan, eikä myöskään kääntyä vatsaltaan takaisin selälleen, jotta nukahtaisi sitten siihen uudelleen. Enkä muutenkaan oikein pidä huudatusunikoulun ajatuksesta. Mielestäni pienen vauvan tarvitsee tietää, että hän on turvassa vanhempien lähellä.

Minä en kuulema ole tarpeeksi tiukka ja annan periksi lapselleni. No varmaan sitten niin. Joka tapauksessa reilun kahden kuukauden päästä siitä, kun rupesin unikouluttamaan lastani, tilanne alkaa näyttää jo hieman valoisammalta. Muutamana edellisenä yönä Poiku on nukkunut alkuillasta putkeen 3-4 tuntia (tiesittehän, että 3kk:n iässä vauva voi nukkua koko yön, 5-6 tuntia yhtäjaksoista unta ja 8kk:n ikäiset vauvat voivat jo nukkua huomattavasti pidempään). Sitten puolen yön aikaan on ollut 30 minuutin - puolentoista tunnin mittainen hereilläolojakso, joka ei ole ollut kokonaan suoraa huutoa. Sitten Poiku on nukkunut tunnin- kolme tuntia. Syötän aina neljän-viiden aikaan. Aamu on ollut hyvä tai huono. On ollut öitä, että Poiku on herännyt vain neljä-viisi kertaa. Minun ei ole enää pakko nukkua aivan jokaisten Pojun päiväunien aikaan.

Näin hyvään tilanteeseen olen päässyt vain sillä keinolla, että lopetin kaiken maailman unikoulut (paitsi en edelleenkään syötä kuin aamuyöllä) ja unikoulutan aivan omilla menetelmillä. Poiku saa nukahtaa tissille illalla, jos sattuu nukahtamaan. Poiku saa nukahtaa tissille myös päivällä, jos niin sattuu käymään. Poiku otetaan pois sängystä, kun se itkee kovasti. Annan sen nukahtaa syliin ja sitten vasta laitan nukkumaan omaan sänkyyn. Olen tehnyt kaiken niin kuin unikoulut kieltävät ja viimein olen päässyt hieman parempaan tilanteeseen. Luulen, että poikani univaikeudet johtuvat siitä, että hän haluaa olla lähellä. Vieressä nukuttaminen ei kuitenkaan auta, vaan päinvastoin herättää lastani useammin, kun hän hikoilee. Pinnasänky on aivan sänkyni vieressä. Päiväunetkin ovat parantuneet, Poiku saattaa nukkua joskus jopa puolitoista tuntia putkeen päivällä. Tätäkin kirjoittaessa Poiku on nukkunut jo tunnin!

Aivotoimintani ei ole edelleenkään palautunut ja olen usein hyvin väsynyt, kun herään. Nyt olen kuitenkin vain väsynyt. Ihan normaalisti. Enää ei päässä humise, eikä tarvitse miettiä, onko elävä vai kuollut. En edelleenkään osaa puhua kokonaisia lauseita tai tehdä ylipäätään mitään, mikä vaatisi vähänkään enempää aivokapasiteetin käyttöä. En myöskään osaa enää kirjoittaa. Silti kirjoitan tätä. Viime yö oli taas vähän huonompi, kuin pari sitä edeltävää yötä, mutta olen hiljaisen toiveikas. Ensi viikolla pyydän neuvolasta lähetettä sairaalan unikouluun. Siihen asti Pojulla on vielä aikaa oppia nukkumaan.

Pikakelausta

Kun en tajunnut aloittaa tätä blogin kirjoittamista aikaisemmin, on lienee syytä tehdä pientä pikakelausta siitä, kun tulin raskaaksi, tähän päivään. Eli:
Raskaus sujui melko hyvin, kaikki normaali- jutut, pahoinvointia oli ja sitten ei enää ollut. Selkävaivoja oli ja niin edelleen. Liikuin melko paljon ja olin odottavalla mielellä. Odotus palkittiin sitten toukokuun lopulla, kun Poiku syntyi pari viikkoa etukäteen. Oli kuulema nopea synnytys. Ja olihan se ensisynnyttäjälle nopea. Ja selvisin lähes ilman mömmöjä, ilokaasua kokeilin kyllä. En kyllä mitenkään yrittänyt selvitä ilman puudutuksia, mutta kun anestesialääkäri ei ollut saatavilla juuri kriittiseen aikaan ja sitten se olikin jo liian myöhäistä, niin minkäs teet. Olin kyllä hiljaa mielissäni siitä, että selvisin pelkän ilokaasun voimin. Vaikkakin vasten tahtoani.
Poiku osoittautui hyvin nopeasti varsin voimakastahtoiseksi pieneksi mieheksi. Jo ensimmäisessä neuvolassa täti ilmoitti lapseni olevan voimakastahtoinen. Ai. En ollut huomannut.
Vauva nukkui yöt hyvin ja kitisi illat ja joskus päivälläkin. Kun Poiku täytti kolme kuukautta alkoi kamala alamäki. Rotavirus -rokotteen tehoste ja joku lasajakirjoinen rokote yhdessä saivat aikaan ihan kamalan ripulireaktion. Paitsi. Ei se ole ripulia, kun vauvalla ei ole kuumetta. Eikä siinä vauvassa mitään vikaa ole, vaikka se kakkaa tunnin välein yötä päivää vihreää, todella löysää ulostetta. Neuvolasta neuvottiin syöttämään vauvaa. Minä syötin. Yötä päivää tunnin välein. Pahin aika kesti viikon-kaksi, noin kuukauden päästä oltiin tilanteessa, että saatoin syöttää noin kahden tunnin välein. Neuvolassa valitettiin, kun vauva oli päässyt laihtumaan. Onneksi viimeisestä rota- tehosteesta ei tullut niin pahoja oireita.
Ripulihomma (siis sehän ei ollut ripulia) teki kuitenkin sen, että lapseni oppi nukkumaan todella huonosti. Ihan missä vaan ja ihan milloin vaan. Poiku heräili pahimmillaan puolen tunnin välein yölläkin. Ja huusi sitten erinäisen ajan jos en antanut heti tissiä.
Välillä oli parempia öitä, välillä huonompia. Parhaimmillaan olen tähän mennessä saanut nukkua neljä tuntia putkeen. Joskus silloin kun Poiku oli alle kolmikuinen. Kolmen kuukauden jälkeen olen saanut pari kertaa nukkua kolme tuntia putkeen. Niiden öiden jälkeen olo on ihan HUIKEA!
Jos unia ei lasketa, niin Poiku on ihan mieletön tyyppi! Hän oppi kääntymään mahalleen kolmekuukautisena, ja on ollut koko ajan todella tarkkaavainen ja iloinen kaveri. Hymy on herkässä ja touhua riittää. Äidin on välillä vaikea pysyä perässä, eikä vähiten huonojen öiden johdosta, mutta yritetään. Parasta on pikku-ukon hymy.

Tästä se kaikki alkoi..

..niin tai oikeastaanhan kaikki alkoi jo siitä itse aktista, jolla tämä pieni poika saatettiin kohtuun. Ja sitten tuli se raskaustesti, jota oli odoteltu ties kuinka kauan. Mies oli sitä mieltä, ettei sitä edelleenkään olisi saanut tehdä. Kai se sitten oli lopullista, kun sen testin teki. Se testin ostaminen oli aika omituista.
Kuukautiset oli jo useita viikkoja myöhässä ja pahoinvointikin oli jo hieman alkanut. Olin melko varma, että olen raskaana ja niin oli Mieskin. En kuitenkaan uskaltanut toivoa liikoja ja hoin itselleni, että ei se välttämättä tarkoita sitä, että on raskaana, jos kuukautiset ovat yli kuukauden myöhässä. Ja pahoinvointi voi johtua vaan jostain muusta. Voihan se olla vaikka jotain vatsaflunssaa (mikä lie sekin on?) tai jotain. Olin kuitenkin päättänyt, että tänään se testi tehdään. Se oli tiistai se päivä. Menin apteekkiin ja rohkeasti kysyin apteekin tätiltä, että osaisko se neuvoa niissä raskaustesteissä. Että mikä ois paras ja niin edelleen. Kaikki oli kuulema yhtä laadukkaita, vaikka hinnassa olikin huomattavia eroja. Olin kuullut jossain, että niitä kannattaa tehdä kaksi niitä testejä, ihan vaan siksi, että jos toinen sattuisi olemaan viallinen. Niinpä kysyin, että kannattaako ostaa sellainen kahden pakkaus, vai riittääkö yksi. Apteekin täti totesi siihen, että "No eihän sitä nyt ihan ensimmäisestä kerrasta yleensä tule raskaaksi." Siis mitä?
Emme olleet käyttäneet ehkäisyä vuosiin, vaan harrastaneet niin sanottuja varmoja päiviä. Ja sitten, kun oikeasti aloimme yrittämään lasta, ei sitä ihan heti kuulunut ja olimme jo melko varmoja, että jotain on vialla. Kyllähän nyt todennäköisyys puhuu sen puolesta, että minun olisi pitänyt olla raskaana jo vaikka kuinka monta kertaa, vaikkei seksielämämme mitenkään järkyttävän vilkasta ollutkaan. Ihan normaalia kai kuitenkin. Niin että ai ei tule yleensä ihan ensimmäisellä kerralla raskaaksi. Totesin apteekin tätille, että "no ei niin", otin sen kahden testin pakkauksen ja menin kassalle.

Bloggausta

Kun äidiltä loppuu rahat, tulee keksiä jotain. Minä kuulin joltain, että bloggaamalla voi ansaita rahaa, joten päätin kokeilla. En ole tätä lajia juuri aikaisemmin harrastanut, toivon, että löydän jonkinlaisen ajatuksen jossain välissä. Tällä hetkellä ajatuksia ei ole, on vain unenpuute. Katsotaan syntyykö tästä mitään.

Mami.